maanantai 24. heinäkuuta 2017

No tältähän sen kuuluukin tuntua

Reilu puolen vuoden ratsastustauko, sellaisesta tapahtumasta kirjoittelin tuossa keväämmällä. Postauksen naputtelun aikaan hinku selkään alkoi olla jo aikamoinen ja kuten arvata ehkä saattaakin on tauko ollutta ja mennyttä. Se taisi olla huhtikuuta, kun kenes muunkaan kuin Leevin omistaja soitteli ja kyseli ratsastusapua ja pian sitä jo istuttiinkin pienen kirjavan selässä ja olo tuntui niin kotoisalta, kuin vaan tuntua voi. Kotoisasta olosta huolimatta kaikki vähäisetkin vaivalla hankitut taidot olivat jostain kumman syystä kadonneet kuin tuhka tuuleen ja seilasin pitkin kenttää miettien miten ihmeessä näitä otuksia oikein ajettiinkaan. 

Joku on joskus väittänyt, että ratsastus on kuin pyörällä ajo, mutta ihan en nyt kyllä allekirjoita tätä väittämää näin oman kokemukseni pohjalta. Muutama ensimmäinen kerta meni täysin räpiköidessä ja ehkä vasta lähemmäs 10 kertaa ratsastettuani alkoi tuntua, että alan saamaan taas vähän jutun juonesta kiinni ja kroppakin alkaa muistaa miten sen oikein kuuluu toimia. Keskivartalon tuki alkoi löytyä ja muita sellaisia melko oleellisia pikku juttuja. Vaikka meno nykyisellään on jo huomattavasti sujuvampaa ja ainakin osan ajasta tiedän suunnilleen mitä olen tekemässä, on tässä vielä aikamoinen työmaa edessä. 


Vaikkei tuollainen tauko ratsastuksellisesti teekään hyvää, niin mielelle se oli enemmän kuin tarpeen. Olen nimittäin löytänyt sellaisen aika merkittävän jutun, mikä oli ollut jo pitkään hukassa ja se on ratsastuksen ilo. Se on se juttu mikä allekirjoittaneelta katosi kaiken suorittamisen ja itseltäni liikaa vaatimisen alle vielä Onnin omistaessani, vaikka siitähän tässä koko hommassa nimenomaan on kyse. On ollut aika huikea fiilis, kun tuossa Leevillä ilman paineita ja vaatimuksia ratsastellessani olen tajunnut, että hei tältähän tämän harrastamisen kuuluukin tuntua. Sen kuuluu olla se paras hetki päivästä, kun päästä katoaa niin työstressi kuin kaikki muutkin murheet ja saa vain nauttia tukka tuulessa hulmuten.

Tällaista tänne siis ratsastuksen saralla. Postauksen pointti taisi olla, että selkään on palattu ja ratsun virkaa on toimittanut tuttu ja oikein hyväksi jumppakaveriksi jo vuosia sitten todettu kirjava ponin pallero. <3 Olen käynyt auttelemassa Leevin liikutuksessa silloin kun sen omat ratsastajat ovat olleet kiireisiä, joten mitenkään säännöllistä tämä ratsasteluni ei tällä hetkellä ole. Joinain viikkoina olen käynyt kerran tai kaksi ja välillä on saattanut tulla reilu pari viikkoakin taukoa, kun apua ei ole tarvittu. Näin kesällä tämä on tuntunut aika sopivalta, kun on niin paljon kaikkea muutakin, mutta täytyy miettiä tuossa tunnempana josko sitä alkaisi katselemaan olisiko jossakin tarjolla jotain säännöllisempää jos oikein innostun. 

Kivaa kesän jatkoa itse kullekin, josko se lämpö sieltä pikku hiljaa saapuisi meitä kohta hellimään vähän pidempäänkin kuin päivän tai kaksi kerraallaan aina silloin tällöin! ;)

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Turpaterapiaa

Tiedätte varmaan ne hetket, kun tunnette niin täyttä ja puhdasta onnellisuutta, että toivotte ettei se hetki loppuisi koskaan? Sellaista mä olen tuntenut tässä viimeisen viikon aikana, kun olen auringon, lämmön ja vihdoin kunnolla alkaneen kevään innoittamana ajellut useampana päivänä meille maalle ja touhunnut ponien kanssa.

Karvanvaihto on tällä hetkellä pahimmillaan, kuten ehkä joku muukin on saattanut huomata ja olen harjannut poneista valehtelematta ämpärikaupalla karvaa samalla melkein tukehduttaen itsenikin. Harjailun lisäksi ollaan käyty Fridan kanssa nyt pari kertaa maastossa köpöttelemässä ja juuri nuo reissut ovat olleet niitä, joiden ei haluaisi loppuvan ollenkaan. Fiilis noilla meidän kävelyillä on vaan ollut jotenkin niin käsittämättömän hyvä ettei sitä pysty edes selittämään. Ollaan nautittu lämmöstä, maisteltu vähän ensimmäisiä vihreitä (poni, ei sentään taluttaja ;) ja toisella reissulla saatiin kotiin viemisiksi jopa pussillinen kuivaa leipää, kun ystävällinen naapuri sen meille ihan yllärinä kiikutti.

Näiden meidän lenkkien aikana on tullut mietittyä kaiken maailman juttuja erityisesti Fridaan liittyen ja olen tuntenut ihan ääretöntä kiitollisuutta tuosta ponista ja siitä, että saadaan vielä nauttia sen seurasta sekä mahtavasta persoonasta. Mikään kun ei ole itsestään selvää enää siinä vaiheessa, kun ponilla on ikää mittarissa 28v. Meidän perheen historia Fridan kanssahan ylettyy jo reilusti yli kymmenen vuoden taakse, joten pitkään on jo ehtinyt kulua ensitapaamisesta. Jos jollekin tätä lukemaan eksyneelle sattuu olemaan epäselvää, että mikä tämä tällainen Frida edes on, niin lisätietoa löytyy täältä.

Kiitollinen olen ollut myös siitä, että Frida on edelleen niin hyvässä kunnossa ja siltä löytyy edelleen pilkettä silmäkulmasta. Kukaan ei varmasti uskoisi sen ikää ellei tietäisi. Nuo meidän niin sanotut kävelytkin ovat olleet kaikkea muuta kuin kävelyä, sillä F on tapansa mukaan ollut ihan tohkeissaan päästessään pois kotipihasta ja matka on taittunut suurimmaksi osaksi ravissa. Yritykseni toppuutella ponin intoa ovat useampaan kertaan päätyneet pään viskelyyn ja jopa vinkumiseen, joten virtaa tuolta meidän turbomummolta ei ainakaan puutu. Kuumuudestaan huolimatta F osaa kuitenkin aina käyttäytyä tilanteen niin vaatiessa, eikä esimerkiksi eilen koettu hirven ihan vierestä puskassa rymistelykään saanut ponin kuin vähän hypähtämään paikallaan ja toteamaan sitten heti ettei tässä mitään hätää ollutkaan.

Olen aikoinaan alkanut kirjoittaa tätä blogia pitkälti siitä syystä, että kaikki merkitykselliset hetket, asiat ja tapahtumat olisivat jossain sellaisessa paikassa, johon voisin niitä myöhemmin palata lukemaan ja muistelemaan. Hatarassa päässä ei valitettavasti pysy ihan kaikki kivoimmatkaan jutut ja siksi onkin ollut hyvä, että täällä ne ovat kaikki tallessa. Nämä Fridan kanssa vietetyt hetket kuuluvat juurikin niihin, jotka haluan myöhemmin muistaa, varsinkin sitten kun ponia ei enää ole. Tämäkin postaus tulee joskus vielä olemaan kullanarvoinen, mutta toivon mukaan siihen päivään menee vielä vuosia ja saadaan pitää Frida vielä pitkään täällä meidän luona. <3

torstai 2. helmikuuta 2017

Pitkästä aikaa

Lähes puoli vuotta poissa hevosen selästä. Täytyy sanoa etten ikinä olisi uskonut tällaista tapahtuvan, jos en olisi tätä itse ollut todistamassa. Kummallista tämä ihmiselämä, hyvin kummallista.

Mitä tässä nyt on oikein sitten tapahtunut ja miten tässä näin kävi? Kirjoitin edellisen postauksen elokuun lopussa, jolloin olin hetki sitten alkanut käydä ratsastamassa tuttuni hevosia ja olin täynnä intoa, kunnes koko hevostelu vaan jäi, jäi yksinkertaisesti muiden juttujen jalkoihin. Ensin oli kaiken maailman menoja, ystävän polttarit, häät ja sen sellaista ja tähän perään tulin heti kipeäksi. Kun vihdoin olisin taas päässyt ratsastamaan huomasin yhtäkkiä käyttäväni aikani mieluummin muihin asioihin. Aikaa ei tuntunut löytyvän tallilla käymiseen, joten innostusta ei selvästi ollut sittenkään tarpeeksi. Ilmeisesti tämä kaikki muu elämä on vienyt niin mukanaan, ettei hevostelua miellä enää niin korkeaan asemaan. Toki motivaatioon vaikutti varmasti myös tuossa vaiheessa tänne Suomen maalle ennättänyt talvi, joka on ollut itselleni motivaation kannalta aina vähän vaikeaa aikaa.

Viimeinen melkein puolivuotinen on siis mennyt kaikkea muuta kuin hevosjuttuja puuhaillen, mutta on tämä vaan siitä kumma harrastus että ei siitä noin vaan eroon pääse. Jostain nurkan takaa se aina ilmestyy huhuilemaan, kun vähiten odotat. Vaikka tässä meni kuukausia ilman minkäänlaista intoa ratsastamaan, niin viime aikoina nämä nelijalkaiset ovat pyörineet mielessä enenevissä määrin. Liekö sitten lähetyvä kevät se, joka tätä intoa alkaa taas nostella. Saapa nähdä kuinka tässä käy, voisin veikata ettei kovin montaa hetkeä mene, kun löydän itseni jälleen satulasta.

Muutoinkin tänne kuuluu oikein hyvää, peruseloa ja oloa. Salitreenit ovat jatkuneet normaaliin malliin ja tämän lisäksi on tullut käytyä juoksemassa. Juoksu on normaalisti ollut mulla vain keväästä syksyyn ohjelmaan kuuluva laji, mutta tällä kertaa sitä on tullut harrastettua läpi talven. Vähän on ollut mielessä, että josko sitä kävisi ainakin yhdessä juoksutapahtumassakin tänä vuonna, edellisestä kerrasta kun alkaa olemaan jo useampi vuosi aikaa. Treenaamisen lisäksi aika kuluu milloin mitäkin puuhaillen, Netflix muun muassa on ollut näin pimeään ja kylmään vuodenaikaan melko kovassa käytössä. (Jos jollain on suositella jotain hyvää sarjaa, niin vinkit otetaan ilomielin vastaan! :)  

Tässä nyt jonkinlaisia kuulumisia vähän tähän väliin, hengissä täällä ollaan siis edelleen, vaikka blogi hiljaiseloa onkin viettänyt. Monet kerrat olen pohtinut koko blogin lopettamista, kun on tuntunut ettei mulla ole tänne enää mitään sanottavaa tai annettavaa, mutta täällä sitä näköjään taas kuitenkin jonkinlaista juttua kirjotellaan. Toivottavasti teillä on ollut mukava talvi, palataan taas kun palataan! :)

Mielettömän kaunis auringonnousu pari viikkoa sitten

Hihsissä heppoja ihmettelemässä

Yksi parhaista tavoista aloittaa päivä

Upea aurigonlasku samoin parin viikon takaa

Sunnuntaichillailua parhaassa seurassa <3

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Mikä tekee sut onnelliseksi

Asioilla on tapana selkiytyä, kun niiden antaa ottaa oman aikansa. Joskus aikaa voi kulua kauemminkin ja joskus taas vastaus saattaa löytyä jo hyvinkin nopeasti.

Kuten olen viime kuukausien aikana todennut, ei harrastukseni tuleva suunta ole ollut oikein mitenkään selvillä. Välillä olen halunnut yhtä ja välillä taas jotain aivan muuta. Onnin myynnin jälkeen ratsastuskerrat ovat olleet melko vähissä ja välillä on mennyt useampikin viikko niin etten ole ollut lainkaan hevosen selässä. Ratsastamaan on toki tehnyt mieli, mutta siihen se on sitten jäänytkin. Olen keskittynyt kuulostelemaan itseäni, mitä oikein haluan. Vuokrahevosia löytyisi varmaankin pilvin pimein, mutta ajatus siitä, että olisi "pakko" käydä tietty sovittu määrä viikossa ratsastamassa ei ole tuntunut hyvältä. En ole halunnut joutua stressaamaan, että ehdinkö kiireisinä viikkoina käydä sovitut kerrat. Olen käynyt innolla ratsastamassa aina silloin kun joku tuttu on tarvinnut liikutusapua ja muuten olen puuhaillut muita juttuja. Välillä mietin, että sellaistako harrastukseni tulee olemaan, sitä että käyn selässä silloin tällöin satunnaisesti. Onko se minulle sopiva tapa?

Kuukausien kuluessa ajatukset alkoivat selkiytymään. Jos tuli pidempi heppailutauko iski jossain vaiheessa aina järjetön hevosikävä, jota lievitin jokusen kerran Poppiksella maastoilemalla. Ponien kanssa puuhailu auttoi pahimpiin vieroitusoireisiin, mutta jokunen viikko sitten alkoi tehdä tosi kovasti mieli päästä ratsastamaan kunnolla ja tuolloin kävinkin tuttuni tallilla kokeilemassa ensimmäistä kertaa Afkea, mistä kerroinkin edellisessä postauksessa. Tuon ratsastuksen jälkeen olin ihan äärettömän onnellinen. Tajusin että kyllä tämä nyt vaan on se, mikä tekee mut ihan hullun onnelliseksi.

Nyt olen käynyt tuolla tuttuni tallilla ratsastamassa usemman kerran enkä voisi olla enempää innoissani. Tämä ettei ole mitään tiettyjä päiviä tai minkäänlaista pakkoa sopii itselleni paremmin kuin hyvin. Saan käydä silloin kun ehdin, ilman stressiä. Liikutettavia kyllä löytyy aina. Tuntuu oikealta, tuntuu sopivalta. Vihdoinkin.

Riki 6v, toissapäivänä Suomeen saapunut ihana muhku. Yksi tämän aamun uusista heppatuttavuuksista.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Afkefane

Muistan kun näin ensimmäistä kertaa friisiläisen, olin silloin ehkä 12-vuotias ja tuo äärettömän kaunis musta hevonen lumosi minut täysin. En ollut eläessäni nähnyt niin lempeitä ja kauniita silmiä ja se keveys, jolla hevonen liikkui oli jotain käsittämätöntä. Tuolloin ajattelin, että vielä jonakin päivänä tahdon itsekin päästä ratsastamaan friisiläisellä, kokea miltä tuntuu ratsastaa tuollaista satumaisen upeaa hevosta. Vuosien saatossa olen törmännyt jokuseen rodun edustajaan, mutta lähemmin en ole vielä koskaan päässyt tekemään tuttavuutta, en ennen tätä päivää.

Heppailukuume on viime aikoina ollut aikamoinen, eikä juuri alkanut loma ole ainakaan varsinaisesti helpottanut asiaa. Tähän pulmaan oli kuitenkin apu lähellä ja pikaisen viestien vaihdon jälkeen suuntasinkin tänään heti aamusta Iinan kanssa ratsastamaan pitkästä aikaa tuttuni myyntihevosia. Viestitellessä en sen kummemmin kysellyt minkälaisia hevosia tällä hetkellä olisi tarjolla, joten paikan päälle päästyäni ja ensimmäisen ratsun kuultuani en meinannut uskoa korviani. Friisiläinen, ei voi olla todellista. Vihdoin haaveestani tulisi totta.

Tarhassa vastassa oli järjettömän kaunis tamma Afkefane, joka osoittautui kaiken päälle vielä todella ystävälliseksikin. Olin täysin rakastunut jo ennen kuin olin päässyt edes selkään asti. Afkefane on 8-vuotias tamma, joka on ollut vanhemmalla pariskunnalla koko ikänsä ja sitä on alettu ratsastaa vasta ihan hetki sitten. Olin neljäs ihminen sen selässä, enkä olisi jännitykseltäni ja innostukseltani malttanut pysyä oikein edes housuissani.


Taluttelin alkuun tammaa pitkin kenttää hetken aikaa ja jo sinä aikana se ehti osoittaa viisautensa ja mahtavan luonteensa, iso rekka toi hiekkalasteja kaataen ne aivan kentän lähistölle, mutta Afke ei lotkauttanut kyseiselle toiminnalle edes korvaansa, vaan jatkoi kuin mitään ei olisi edes tapahtunut.

Selkään kiivettyäni tutkailin hetken käynnissä miltä tamma tuntuu ja totesin sen olevan mukavan pehmeä ja kevyt suustaan. Pohkeeseen Afke reagoi pienellä viiveellä, mutta selkeästi kuitenkin ymmärsi sen tarkoituksen. Ääniavut tammalla oli hyvin hallussa. Suoraan kulkeminen oli vielä hyvin vaikeaa ja ravissa homma vaikeutui entisestään. Tein töitä ravissa pienissä pätkissä ja vähitellen homma alkoi sujua paremmin ja paremmin. Lopuksi saatiin aikaiseksi jo oikeinkin kelvollisia ja suoria pätkiä. Myös laukkaa otettiin muutamat nostot kumpaankin suuntaan ja voi luoja millaista laukkaa sieltä oikein tulikaan! Wow, ei sitä voi oikein paremmin kuvailla.


Ratsastuksen jälkeen olin aivan myyty. Mikä mahtava hevonen. Mikä mahtava työmotivaatio ja miellyttämisen halu. Tamma ei aina ymmärtänyt mitä siltä halusin, mutta yritti koko ajan parhaansa. Tästä hevosesta tulee vielä niin hieno ja kiva!

Tässä olisi nyt todellinen helmi tarjolla jollekin onnekkaalle edulliseen hintaan. Täällä jäädään jatkamaan haaveilua ja odottelemaan lottovoittoa, ehkä vielä jonakin päivänä... ;)

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Vihruilemassa

Viime  viikon tiistaina pääsin toista kertaa moikkaamaan Anua sekä hänen suomenhevostammojaan Vihrua ja Elviiraa, joista kirjoittelinkin blogissa jokunen viikko sitten. Sanoin jo ensimmäisellä kerralla kyläillessäni, että olen käytettävissä mihin tahansa apua vain tarvitsee ja tällä kertaa hommiin pääsikin Vihrun lisäksi myös Elviira. Lapsihevosella oli ohjelmassa sen ensimmäinen ohjasajokerta ja voi kuinka viisas tuo pieni hevonen olikaan! Se meni lähes kuin vanha tekijä ja yllätti iloisesti niin tämän avustajan kuin omistajansakin. Elkku ei ollut moksiskaan ajo-ohjista tai muutenkaan mistään takanaan tapahtuvasta toiminnasta ja pysähdykset sekä liikkeelle lähdöt sujuivat lähes poikkeuksetta ohjien päässä olevan Anun toimesta. Aika käsittämättömän fiksu lapsi! Treenihetki pidettiin luonnollisesti lyhyenä ja hetken kuluttua reipas Elkku pääsikin takaisin laitumelle, josta mukaan vuorostaan lähti Vihru.

Kuntoonlaiton jälkeen suuntasimme kentälle ja alkukäyntien ajan höpötettyämme aloin verkkailemaan Vihrua ja tunnustelin miltä heppanen tällä kertaa tuntuu. Uutta hevosta ratsastaessa toinen kerta on jo huomattavasti ensimmäistä kertaa helpompi ja nyt oli alusta asti enemmän sellainen olo, että vähän jo ehkä tiesi paremmin mitä siellä selässä oikein pitää tehdä. Hetken ravailun jälkeen otin laukkaa ja laukassa tulikin tehtyä aika paljon töitä tällä kertaa. Totesin jo ensimmäisellä kerralla Vihrun vertyvän laukan jälkeen aika kivasti ja niin tälläkin kertaa, hevonen lyheni noin puoli metriä ja tuli muutenkin kaikin puolin mukavammaksi ratsastaa. Tehtiin nytkin vaan ihan perusjuttuja ja Vihrukainen oli jo paljon vetreämpi kuin viimeksi ratsastaessani. Kivaa oli taas ja on tuo Vihru vaan niin sellainen hyvän mielenhevonen, että ratsastuksen jälkeenkin hymyilytti vielä pitkään. Kiitos Anulle taas tuhannesti! :)






Ennen Vihrun ratsastusta ei ollut jokuseen viikkoon tullut ratsastettua ollenkaan lukuunottamatta yhtä käyntimaastoa Poppiksella ja kyllä sen vaan alkaa huomaamaan kuinka ratsastuksessa tarvittavat lihakset eivät enää meinaa toimia vanhaan malliin ja kroppa ei enää tottelekaan niin kuin ennen. Edelleen on tuumailun alla, että miten tätä harrastusta haluan jatkossa harrastaa ja tästä syystä mitään vakituisia hevoskuvioita ei ole vieläkään. Hevosen selkään kiipeän aina kun joku ihana ihminen minut omansa kyytiin päästää ja tällä mennään ainakin nyt. Pää on täynnä ajatuksia tämän aiheen suhteen, mutta luotan siihen, että tämäkin asia selkenee ajan kuluessa.

P.S. Kuka uskoisi, että Vihrulla on säkäkorkeutta vain n. 150cm? En minä ainakaan, kun kuvia katsoessa tämänkin pituinen ratsastaja näyttää joistakin kuvakulmista melkoiselta poniratsastajalta. :D

perjantai 15. heinäkuuta 2016

3 vuotta sitten, kun unelmat toteutuivat

Tasan kolme vuotta sitten oli vihdoin koittanut päivä, jota olin odottanut enemmän kuin mitään muuta. Päivä, jonka en olisi uskonut toteutuvan edes hurjimmissa unelmissani. Saisin takaisin jotakin maailman tärkeintä.

Tätä edeltävät tapahtumat tuntuivat suoraan kohtalon sanelemilta. Joulukuussa olin myynyt edellisen hevoseni ja päättänyt jatkaa harrastustani ilman omaa hevosta. Kukaan ei uskonut, että pysyisin kauaa hevosettomana, mutta itse olin varma päätökseni pitävyydestä. Uteluihin vastasin ettei uutta hevosta ole tulossa, koska tässä maailmassa on vain yksi hevonen jonka ostaisin, mutta se tuskin tulee koskaan olemaan myynnissä. Tuo hevonen oli vain joitain kuukausia aiemmin muuttanut uuteen kotiin ja ajattelin, ettei uusi omistaja varmasti myy sitä. Hevonen oli tietysti Fanny.

Joskus elämässä kuitenkin tapahtuu täysin ennalta arvaamattomia asioita ja joitakin kuukausia tästä eteenpäin sain sähköpostia. Fanny olisi mahdollisesti tulossa myyntiin ja tiedusteltiin olisiko minulla halua tai ylipäätään mahdollisuutta ostaa sitä takaisin. Päätöstä ei varsinaisesti tarvinnut miettiä sekuntiakaan, hyvästellessäni Fannyn vajaa neljä vuotta aiemmin päätin, että jos ikinä tässä maailmassa tulisi tilanne, että saisin ostettua sen takaisin en miettisi hetkeäkään.

Sovimme että menen katsomaan Fannya ja joitakin päiviä myöhemmin suuntasimme äidin kanssa kohti Poria. Perhoset kutittelivat mahan pohjassa ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Perille päästessä vastassa oli se sama pieni hölmöläinen kuin aina ennenkin, maailman paras poni. Rapsuteltiin, höpötettiin ja ratsastettiin. Ensimmäinen kunnon ratsastus omalla kasvatilla tuntui upealta, siitä oli tullut niin hieno. Kotiin lähtiessä sanoin miettiväni asiaa, yritin tolkuttaa itsellenikin, että mieti nyt joka suunnasta haluatko lähteä taas mukaan tähän ikuiseen huolehtimiseen ja murehtimiseen, jota hevosen omistamiseksikin kutsutaan. Ei auttanut järkeily, eikä auttanut mikään muukaan, sydän oli tehnyt päätöksen jo kauan sitten.

Kymmenen pitkää ja loputtomalta tuntuvaa päivää, niin kauan kesti, että auto saatiin jälleen suunnata kohti samaa määränpäätä. Tältä reissulta ei kuitenkaan tarvinnut palata tyhjin käsin, sillä trailerissa oli kimpale kultaa. Olin unelmoinut Fannyn takaisin saamisesta vuosia ja nyt se vihdoin tapahtui. Muistan vieläkin kuinka pitkin päivää jouduin nipistelemään itseäni, kun varmistin tapahtuiko kaikki ihan oikeasti. Tuo päivä oli yksi elämäni onnellisimmista ja sitä seuraavat kuukaudet olivat elämäni parasta aikaa. Fannyn kanssa kaikki oli erilaista, sitä on mahdotonta edes yrittää selittää.

Vaikka kuinka olisin tahtonut muuta ei meidän yhteistä tarinaamme ollut tarkoitettu kovin pitkäksi. Siitäkin huolimatta miten kaikki päättyi en ole katunut hetkeäkään sitä, että ostin Fannyn takaisin. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä jonka sain ponin kanssa viettää.

15.7.2013
Tuona samaisena päivänä kolme vuotta sitten syntyi myös tämä blogi. Blogi, jonka oli tarkoitus kertoa meidän yhteisestä matkastamme kohti ääretöntä ja sen yli. Sivukaupalla muistoja maailman rakkaimmasta ponista, en voi kuin kiittää siitä aivopierusta, jonka seurauksena päätin aloittaa kirjoittamisen.

Kolme vuotta, samaan aikaan niin pitkältä ja lyhyeltä tuntuva aika. Paljon on tapahtunut, ehkä liikaakin. Elämä on muuttunut, blogi on muuttunut. Kiitos sinulle siellä, joka olet ollut matkassa mukana, sinulle joka olet tsempannut ja myötäelänyt vastoinkäymisissä ja suruissa, sinulle jolta olen saanut vertaistukea, sinulle joka olet ilahduttanut kommenteillasi, kiitos. <3