Kuukausi ponin omistajana, mietteitä ajasta ennen Fannya ja tästä hetkestä

Tänään siitä on tasan kuukausi, kun ostin Fannyn takaisin. Aika on mennyt kamalan nopeasti, mutta toisaalta taas tuntuu, että Fannyn tulosta olisi jo pieni ikuisuus. Pari kuukautta sitten en olisi ikinä uskonut, että olisin taas pian hevosen omistaja, elin helppoa ja huoletonta elämää, kävin ratsastamassa Leevin kolme kertaa viikossa ja muuten puuhailin muita juttuja. Tuntui oudolta, että oli aikaa tehdä muutakin, kun olla tallilla. Tuo reilu puoli vuotta oli pisin aika elämästäni, kun mulla ei ole ollut omaa hevosta, eikä tarkoitus siis ollut uutta ostaakaan. Saatoin välillä heittää jollekin vitsillä, että ostan uuden hevosen, mutta tosissani en sitä harkinnut. Tallitutuilla ja kavereilla oli pystyssä kovat veikkaukset, että koska ostan uuden hevosen, mutta mua vaan nauratti ja mietin, että siinähän luulevat. Kun myin edellisen hevoseni sanoin uuden hevosen ostosta kyseleville, että tässä maailmassa on vain yksi hevonen tai siis poni, jonka voisin ostaa, mutta se tuskin tulee koskaan myyntiin. Puhuin tietysti Fannysta.

Elämä ennen Fannyn tuloa oli helppoa ja huoletonta, kuten tuli todettua, mutta oli myös todella outoa, kun niin monen vuoden jälkeen ei tarvinnutkaan kantaa vastuuta hevosesta. Ei tarvinnut miettiä kengityksiä, eläinlääkäreitä tai muita vastaavia. Alkuun se tuntuikin ihanalta ja vapaalta, mutta kun alkuhuuma oli ohi alkoi tuntua, että jotain puuttui. Ei ollut hevosta, jonka kanssa sait tehdä ihan mitä ikinä halusit ja miten halusit. Hevosta, jolle sä olet se THE ihminen. Hevosta, joka on sulle kaikki. Yksi huonoimmista puolista oli myös se, ettei voinut ostella kaikkia ihania tavaroita, loimia, satulahuopia, suitsia ym. Katselin kaiholla Hööksin kuvastoa ja oli kamalaa, kun ensimmäistä kertaa ei ollut ketään kenelle olisi voinut tilailla kaikkea kivaa. Kuulostaa todella hölmöltä, tiedän. :D Kävin ratsastamassa Leeviä ja sain touhuta sen kanssa, mutta ei se ollut sama asia, oma on kuitenkin aina oma.

Pyörittelin näitä ajatuksia hiljaa päässäni, enkä kertonut tuntemuksistani kenellekään. Yritin saada itsenikin vakuuttuneeksi siitä, että elämä ilman hevosta on paljon helpompaa ja mukavampaa. En siis ajatuksistani huolimatta aikonut ostaa hevosta, ajattelin, että Leevin ratsastus riittää. Leevillä on niin ihanat omistajat, että saan ratsastaa, valmentautua ja kisata sillä oikeastaan miten haluan eli siis ihan loisto-diili, saan käyttää hevosta melkein kuin omaani, mutta ilman kaikkia kuluja ja huolta. Toki jos Leevillä on ollut joku huonosti, olen luonnollisestikin ollut huolissani ja miettinyt omistajien kanssa ratkaisuja tai syytä outoon käytökseen ym, mutta loppupeleissä en kuitenkaan itse ole ollut vastuussa ponista. Kuulostaa unelmatilanteelta ja silti siellä on kuitenkin se iso mutta, se ei kuitenkaan ole oma.

Niin sitä vaan joskus elämä heittää kuperkeikkaa ja yhtenä päivänä Fannyn vanha omistaja Noora laittoi sähköpostia, että on harkinnut ponin myymistä ja kyseli olisiko mulla mahdollisuutta/halua ostaa Fanny takaisin. Sähköpostin luettuani sanoin saman tien äidilleni, että ostan hevosen. Äiti tietysti katsoi mua silmät pyöreänä ja mietti, että mikäs ihme siihen nyt iski. Eipä se ihmetys tosin kovin kauaa kestänyt, kun selvisi, että Fannya tarjottiin mulle takaisin. Sillä hetkellä tein päätöksen, että poni tulee takaisin, vaikka en tiennyt esimerkiksi sen ratsastettavuudesta mitään muuta, kun mitä olin Nooran blogista lukenut. Kävimme katsomassa Fannya ja pyysin vielä pari päivää miettimisaikaa. Tiesin kyllä, että halusin sen takaisin, mutta piti vielä miettiä ja järjestää kaikki asiat kuntoon, että poni oli mahdollista hakea kotiin.

Kun tarjous oli hyväksytty olo oli mielettömän huojentunut ja onnellinen, sitä oloa on vaikea edes sanoin kuvailla, kaikki tuntui vaan niin oikealta. Leijailin jossain satojen kilometrien korkeudessa ja kaikki tuntui täydelliseltä. Hevoseton elämä ei vaan todella ollut mua varten.

Nyt ollaankin tässä hetkessä ja vaikka se reilu puoli vuotta ennen Fannya oli varmasti elämäni helpointa aikaa, niin tämä viimeinen kuukausi on ollut ehdottomasti elämäni onnellisinta ja kaikin puolin ihaninta aikaa. Tuntuu, että näitä erossa vietettyjä vuosia ei koskaan olisi edes ollut. Olen kiitollinen joka päivästä, jonka saan viettää Fannyn kanssa ja se onnellisuus ja rakkaus, jota tunnen ponia katsoessani saa elämän todella tuntumaan elämisen arvoiselta. En olisi ikinä uskonut, että saan Fannya enää takaisin ja kuitenkin se on nyt se poni, joka odottaa tallilla ja on mulle kaikki, pieni täydellinen ponini<3